Viiden tunnin tuskan jälkeen ilmoille putkahti mitä suloisin ja aivan varmasti maailman ihanin poikavauva, joka aikanaan oppi kaiken minkä lapset yleensäkin – metkuista pienen herrasmiehen elkeisiin. Parin vuoden iässä poika hämmästytti minua ja muuta lähipiiriään kävelemällä reippaasti miltei kahden kilometrin mittaisia matkoja ennen kuin suostui istumaan sisaristuimeen vaunujen päälle. Hänet oli mielestäni puettu sangen poikamaisesti,ei tosin perinteisesti vaalean sinisiin, ja kuitenkin tädit ja sedätkin ohikulkiessaan kehuivat miten reipas pikku neiti rouvalla on! Pahus, että harmitti ja tuli kipakasti sanottua, että POIKA tämä on! No ei voi olla, kun noin hyvin kävelee näin pitkän matkan, olen kulkenut perässänne ainakin kilometrin; saatettiin sanoa. Kun pikkuveli sitten tuli kävelyikään, niin sepä ei häntä kiinnostanutkaan, vaan hän istui rattaissa tukevasti ja samoin teki kolmaskin vesa vuorollaan. Tässä vaiheessa ensimmäiset ajatukset kehityksen suunnasta tulivat mieleen.Asia kuitenkin unohtui vuosien varrella, vaikka kiinnostus tekniikan ohella tiskaamiseen, pyykkäämiseen ja leipomiseen sekä neulomiseen saikin meidät vanhemmat aivan liian usein tiuskimaan:”lopeta neiteily!” Voi,miten ymmärtämätön peto sitä voikaan olla rakkaalle lapselleen! Ja vain sen takia, ettei mielestämme sellainen onnettomuus tai häpeä kuin sukupuolinen poikkeavuus saa kohdata meidän perhettämme ja ikäänkuin kasvattamalla oikein – kuin herkkusieniä – asia tulisi korjattua valtavirran mukaiseksi.

Vallan hyvin tiesin ja jopa ymmärsin, ettei sukupuolinen identiteetti ole ihmisen itsensä valittavissa, vaan kehittymistä suuntaan tai toiseen määrää vallan muut tekijät kuin oma päätös olla homo tai hetero tai jotain siltä väliltä ja kuitenkin valistin aikanaan kaikki poikani heterosti, käsitellen myös kaikki mahdolliset sukupuolisuuden osa-alueet ilmiöineen ja tauteineen. Olin siis täyttänyt velvollisuuteni kasvattajana ja äitinä,huraa!, vaikka vieläkin suljin silmäni esikoiseni todennäköiseltä sukupuoliselta poikkeavuudelta,jonka sisimmässäni tunsin olevan totta.

Esikoisen lukiovuosiin osui meidän vanhempien avioero ja samoihin aikoihin poika sai kerrottua minulle olevansa homo. Pakko on tunnustaa, että mieltä kirveli. Jouduin ikäänkuin puolustusasemiin koko maailmaa vastaan. Kaikki tuttavat ja kylänmiehet tuntuivat keksineen ruveta samaan aikaan kyselemään perin typeriä eli jokos on tyttöystävä tai morsian tulevalle anopille esitelty. Siinä sitä sitten typertyneenä ja hämmentyneenä yritti jotain vastauksen tynkää keksiä päästäkseen sanomasta totuutta: ei morsianta, mutta vävyehdokkaita on saattanut olla näköpiirissä.

Sitten iski pelko miten poikaparan käy suvaitsemattomassa maailmassa. Näin kauhut kaikkialla ja kontiot kotiovella! Yhäkin – vaikka aikaa on kulunut jo toistakymmentä vuotta ja poika siis aikuinen mies, joka tietää riskit ja osaa huolehtia itsestään ja tuntee vastuunsa muita kohtaan – huoli iskee toisinaan mieleen hyvinkin rajuna. Äitinä sitä toivoo lapselleen hyvää ja auvoisaa eloa ja tyydyttävää, onnellista ihmissuhdetta ja sehän ei ole helppoa heterollekaan saati sitten…!

Muutaman vuoden vei päästä asian kanssa sinuiksi ja nyt kun olen sen hyväksynyt luonnollisena osana pojan identiteettiä huomaan puhuvani siitä liiankin avoimesti. Toisinaan pojan itsensä ja toisinaan kuulijakunnan mielestä.

Oman itseni tuomarina en ole kyennyt antamaan itselleni anteeksi niitä haavoittavia sanoja joita herkässä kasvuiässä olleelle pojalleni tulin sanoneeksi pelätessäni mitä muut sanoisivat, jos hänestä kasvaa mies, joka etsii toisen miehen rakkautta. Oloani helpottaa, että hän on antanut anteeksi minulle, mutta tuskin hänkään voi unohtaa kärsimäänsä vääryyttä.

Olen todellakin onnellinen, että pojasta on kaikesta huolimatta kasvanut tasapainoinen ja positiivinen itsensä kanssa sovinnossa oleva ihminen. Iloitsen siitä, että vanhemmuuteni lisäksi voin sanoa suhdettamme ystävyydeksi. Olemme puhelinyhteydessä lähes päivittäin, tapaammekin melko usein ja sanallinen vääntömme näyttää välillä kummastuttavan muita ihmisiä. Herja lentää hulvattomasti.Olen sanonut, että kun muut äidit varoittelevat tyttäriään katsomaan eteensä, minä käsken poikaani katsomaan taakseen.

Minulla on onni olla erinomaisissa väleissä kaikkien poikieni kanssa, mutta murehdin ettei keskimmäiseni ole, valistuksestani huolimatta, sulattanut veljensä homoutta.

Jotkut tuttavani ovat väittäneet minun tehneen jotain väärin odotusaikana tai vauvan alkuhoidoissa, ei siitä muuten olisi homoa tullut; ja miltä minusta nyt oikein tuntuukaan ja miten ylipäänsä kehtaan tavata ihmisiä…? Eräs tuttuni, joka tiesi esikoiseni opiskelevan teologiaa, esitti kiukkuisena kysymyksen:” Eikö poika ja sinäkin koe ristiriitaa siinä, että poika opiskelee papiksi ja on homo ja Raamattuhan suhtautuu moiseen rienaukseen erittäin kielteisesti, niin mitenkäs siitä pääsee yli?” Tjaa, sanoin, minä koen ortodoksisuuden suvaitsevana en tuomitsevana ja itse noudatan tässäkin asiassa ihan ilman ristiriitaa Kristuksen opetusta: ”Rakasta lähimmäistäsi kuin itseäsi ja tee hänelle kuten toivoisit itsellesi tehtävän!” Enkä minä tiedä millaisen Jaakobin painin poikani on käynyt ennen kuin on saavuttanut henkisen rauhan ja pystynyt jatkamaan opintojaan, jotka voivat johtaa muuhunkin kuin pappeuteen, eikä homous mielestäni pappia huononna ja sitä paitsi Raamattua tulkitaan niin monella tavalla aina tarpeen mukaan.

Niinpä – vielä tällä vuosituhannella jotkut suhtautuvat homoihin ja lesboihin kuin ruttotautisiin, kelpaavat vain stereotypioina huumorin lähteiksi saippuasarjoihin tai muoti-ilmiöinä olemassaolonsa lunastamaan ja ovat tietenkin seksuaalisesti yliaktiivisia, hui kauhistus! Onneksi sitä ei enää virallisesti pidetä sairautena eikä rikoksena. Kuitenkin on yleisesti tiedossa tai ainakin kuiskaillaan varmaa tietoa hieman pahanilkisesti,että se ja se seurakunnan työntekijä on varmasti homo – joko pukeutumisen tai muun käyttäytymisen mukaan arvioiden. Jokin tarkoitushan Luojalla on ollut luodessaan maailmaan homot ja lesbot, eikä varmaankaan se, että me heterot saisimme heitä syrjiä sekundaihmisinä ja tuntea muka oikeutettua ylemmyyttä!

Minä olen ylpeä ja onnellinen sateenkaarilapsestani ja uskallan sen julkituoda missä vaan kenelle tahansa, vaikka saankin sitten useinmiten osakseni vaikeasti tulkittavan katseen ja jonkin eriskummallisen kysymyksen, johon vastaan: Eihän se häntä ihmisenä huononna! Juu e-ei tietenkään, enhän minä sillä…. sanoo kyselijä ja liukenee supisemaan parin muun oudoksuen katsovan seuraan jopa seurakunnan tilaisuuksissa. Annan heidän supista,ei se minua heiluta, minähän tiedän, että poikani on arvokas Jumalan luoma jonka syntymään me vanhemmat jonkin verran vaikutimme!

Onnekas sateenkaarilapsen äiti