Oxfordin anglikaaninen piispa nimitti kesän kynnyksellä apulaispiispaksi miehen, joka on elänyt neljännesvuosisadan avoimessa parisuhteessa toisen miehen kanssa. Maallinen lehdistö ja puoli kirkkoa seurasi tyrmistyneenä kuinka kirkon evankelinen siipi kävi ajojahtiin tohtori Johnia vastaan. Ensin penättiin tietoja miehen yksityiselämästä. Kun piispa ilmoitti ettei suhteessa enää ole seksiä, vaaditiin että hän katuisi julkisesti suhdettaan. Tri John kesti höykytystä kuukauden päivät ja ilmoitti sitten eroavansa. Ei elämäntoveristaan vaan piispanvirasta.

Yksi hyökkääjien pääargumenteista oli, että hyväksyessään homosuhteet kirkko lipeää opetuksensa ytimestä, vesittää sanomaansa ja mielistelee maallista yhteiskuntaa. Näinköhän on?

Kirkko joutuu todella kaiken aikaa tarkistamaan, ettei sen opetuksiin ja käytäntöihin ole ajasta ja yhteiskunnasta takertunut jotakin kristinuskolle vierasta. Venäjällä on pitkä juutalaisvainojen perinne, Amerikan etelävaltioissa on ollut ja on uskoon kietoutunutta rotuvihaa. Minulle on aivan selvää että homokauhu kuluu samaan ryhmään. Se on matkan varrella omaksuttu vallitsevista normeista kuten kansalliskiihko ja naisten alistaminen. Näiden ilmiöiden poiskitkeminen kirkosta on meidän kaikkien velvollisuus, jos mielimme olla uskottavia rakkauden lähettiläitä.

Kirkkoon kuulumattomat ystävämme, niin homot kuin heterot, puistelevat päätään kun anglikaaninen elämäntoverini ja minä sinnikkäästi tunnustaudumme kristityiksi. Ilman seurakuntalaisten rakkautta ja eräiden pappien tukea emme jaksaisi.

Kersti Juva

Julkaistu aiemmin Logos-lehden numerossa 3/2003. Tällä sivustolla julkaistu tekijän luvalla.

Advertisements